Onko työntekijäpulaa edes olemassa?

Työurien pidentäminen on saanut viime aikoina paljon huomiota liittyen eläköitymisen uhkaan. Ennusteiden mukaan hoitosuhde työssäkäyvien ja ei-työssäkäyvien välillä on muuttumassa puolikkaasta kolmasosaan kymmenen vuoden sisällä. Hoitosuhteen muutos koetaan ongelmaksi, jonka ratkaisuksi on tarjottu työuran pidentämistä molemmista päistä.

Työurien pidentäminen alkupäästä liittyy ns. koulutuksen nivelvaiheisiin. Nivelvaiheet kuvaavat nuoren siirtymistä eri oppilaitoksesta toiseen. Nivelvaiheiden pitäisi pysyä lyhyinä (ei välivuosia) ja selkeinä (ei päämäärättömyyttä). Opetusjärjestelmän heikkoudet johtavat nivelvaiheiden oireisiin. Lähtökohtaisesti maksuttoman opetuksen maahan, Suomeen, on pesiytynyt opiskelijoita eriarvostava outolintu - valmennuskurssit, jotka ovat konkreettinen esimerkki nivelvaiheen oireista. Ylioppilaiksi valmistuvat eivät siis sellaisenaan kelpaa yliopistoon. Asetelma on haaste opetusministerille.

Eläköitymisiän toteuma on tällä hetkellä alle kuuden vuosikymmenen, ja sen noston on tarkoitus pidentää työuraa loppupäästä. Toteuman ja 63 vuoden tavoiteiän välistä eroa voi selittää työntekijälle asetettujen vaatimusten kautta. Työntekijän on ikään kuin mahduttava muottiin, jonka muoto määräytyy eri tahojen yhteisvaikutuksesta. Ammattiyhdistykset ovat toimineet työpaikkojen puolustajina, ja aikaansaaneet työntekijän uran ja iän myötä kasvavan palkan. Toisaalta palkan kasvaessa työnantaja odottaa työpanoksen kasvavan suhteessa maksetun palkan määrään. Työpanoksen kasvu eläkeiän lähetessä voi kuitenkin olla päinvastainen suuntaus, kuin mitä työntekijä itse haluaisi. Työuran pituus on pitkälti kiinni työhyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta. Liiaksi koettu työtaakka on tehokas uuvuttaja, ja siten moni väsähtääkin ennen 63 vuoden päämäärää. Koska pelkällä tavoiteiän yksipuoleisella nostamisella ei siis saavutettu haluttua tulosta, valtiovallan on avattava osallistava dialogi sekä ammattiyhdistysten, että työnantajien kanssa, jos eläköitymisiän toteumaa halutaan nostaa. Yhteistyö mahdollistaa hyvän ratkaisun.

Kyseenalaistan kuitenkin tyypillisen ongelmanasettelun, jossa keskitytään vain palkansaajien määrään, jolle haetaan vertauskohtaa suoraan 1980-luvun lopun lamaa edeltäneestä tilanteesta. Työn kuva on nimittäin muuttunut paljon kahdessa vuosikymmenessä. Automatisoituneessa tietoyhteiskunnassa yksittäisen työntekijän tuotos voi olla huimasti suurempi kuin menneinä idänkaupan kultavuosina. Onko mielekästä rakentaa vertailua vain palkansaajien määrän kautta, ottamatta huomioon työn reaalista tuottavuutta? Ja edelleen, onko mielekästä puhua työntekijäpulasta, kun samaan aikaan työpaikkoja korvataan automatiolla ja kohtaanto, eli työn hakijoiden ja työpaikkojen yhteensopimattomuus, lisääntyy? Onko (humanitaarinen) maahanmuutto ratkaisu, jos kohtaanto on ongelma?

Julkisessa dialogissa esitetyn työntekijäpulan ongelmanasettelu on siis joiltain kohdin itsessään ongelmallinen, joka voi olla osasyy siihen, että toimivat ratkaisut ovat jäänet keksimättä. Suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen on kuitenkin todellisuus, jonka yhteiskunnallisiin haasteisiin voi ja pitää vastata.

Ville Lehtola
Espoo